Elämää, ei sen enempää

Lämpömittari näyttää hellelukemia, 38 astetta. Entä Suomessa? Tänään me otettiin siis arskaa oikein huolella, ihan kuten suunniteltiin. Se olikin ainoa asia, joka meni kuten suunniteltiin. Aamun ensihetket uima-altaalla oli vielä kovin huolettomia - aurinko paistoi, aurinkorasva tuoksui ja vesi liplatti altaan reunaa vasten. Avaimiakin oli mukana kaksin kappalein.

Vielä päivä paistaa

Huolettomuus kuitenkin karisi nopeammin kuin Usain Bolt juoksee satasen siinä vaiheessa, kun Meeri huokaisi tyytyväisenä jättäneensä viimeiset avaimet lukkoon oven sisäpuolle. "Nyt ei kukaan pääse sisään, kun me ollaan poissa." Jep, ei niin. Ei edes me.

Siinä naamat rutussa sitten pohdimme tilannetta. Löydettiin aika monta hulvatonta puolta.

1. Ei puhelimia mukana.
2. Kaikki ympärillä puhuvat espanjaa.
3. Kukaan ei muista vuokranantajan tms. auttavan henkilön numeroa.
4. Vaatetuksena ainoastaan bikinit ja rantapyyhkeet. Allekirjoittaneella ei edes kenkiä.
5. Tarkkoina olimme lukinneet myös parvekkeen ovet, ettei kukaan naapureista voisi tätä kautta hiipiä asuntoomme päivän valoisina tunteina varastamaan omaisuuttamme.
6. Muutaman sadan metrin päässä asustaa ystäväperhe, mutta pääsyn niiden pihatielle sulkee kaksimetrinen lukittu rautaportti sekä aidattu alue.

Onneksi ollaan nokkelia tyttöjä ja pian jo seisottiin Meerin kanssa naapurioven takana kolkuttelemassa - josko niillä olisi antaa puhelinta lainaan, ja löytyisi seinältä vielä vuokranantajan numero; sama henkilö kun omistaa molemmat asunnot. Englanti taipuu suussa kovin huonosti meiltä kaikilta, ja jalat täristen me soitettiin ovikelloa. Alkukangertelujen jälkeen avaamaan tullut poika tiedusteli meiltä kohteliaasti "Do you speak finnish?" Naama loisti siinä kohtaa ku Naantalin aurinko.

Tämä sangen avulias poika kutsui sisään ja kohta me istuttiin lainapuhelin kourassa sohvalla ja odoteltiin pelastavaa soittoa. Siinä sivussa ehti selvitellä elämänhistoriaa puolin ja toisin. 

 Aikaa kului ja vielä muutaman tunnin ja kommervenkin jälkeen vihdoin seisottiin suomalaisen lukko-Ismon kanssa rakkaan kotiovemme takana, ja kädet ristissä seurattiin kuinka lukon kielekettä yritettiin liu'uttaa sivuun. Ei onnistunut. Viimein täytyi siis nöyrtyä ja hälyttää apuun Locksmith, jonka "taksa voi olla 200 euroa."... Tilanteen kruunasi Meerin puhelu ulkomaalaiselle lukkosepälle. "Niin haloo Meeri täällä... Holaaa!" "Joo, ootappa, eiku joo I'm waiting here." Mutta ymmärrys löytyi, ja hetken kuluttua myös helpotus, kun valkohapsinen, leppoisa herramies naksautti ovemme auki. (Se varmasti oli myös rikas - harva meistä tienaa 65 euroa kahden minuutin työskentelystä.) Nyt meidän täytyy vielä saada tuon naapuripojan valkoinen samsung takaisin oikealle omistajalleen ja pohtia kuinka voisimme korvata kaiken aiheuttamamme vaivan. Ehkä omenapiirakka toimisi?

Päivä sai loistavan lopun, kun kuljettiin meidän uusien kavereiden kanssa ihan melkein naapuriin, ja tällä kertaa päästiin portista läpi.

Mukana oli monenlaista palloa...

Naapurin puusta varastettu raaka granaattiomena

... joista yksi me kaapattiin altaaseen asti!

Loistopäivälle loistoloppu.