Kukkulan kuningas

Tänään me lähdettiin illan viiletessä voittamattomina valloittamaan muutaman kulman takana kohoavaa vuorta. Tai kukkulaa.

Se oli miinoitettu melkoisilla pommeilla... Hevosia vissiin kävellyt sielä päin. Alku näytti muutenkin jokseenkin epätoivoiselta: jätettä, hyönteisiä, orjantappuraa ja kengät lävistäviä piikkejä. Huipulta avautuva auringonlasku kannusti jatkamaan.

Vaikka välillä kauhistutti, jatkettiin siis sinnikkäästi matkaa ja vedettiin yhtä köyttä.

Oltiin vähintään puolivälissä (15 metrin korkeudessa), kun nuo pohjosen tyttäret bongas erään pensaan juurelta repun. Eihän siinä voinut tehdä muuta johtopäätöstä, kun että rinne on varmasti huumediilerien kohtauspaikka jonne joku on jättänyt kamaa täynnä olevan repun odottamaan.

Siellä se vaanii...

Pupuhan siinä meni pöksyyn vaikkei niitä ollut mailla halmeilla, ja alas päästiinkin huomattavasti nopeammin kuin ylös...

Ei ollu kuitenkaan ihan turha reissu, koska maisemat oli maastakin melko kauniita.

Kotiportailla

Ps. Loppukevennyksenä kerrottakoon eräästä kerrasta, jolloin leivottiin pitsaa. Löydettiin keittiön kaapista baking powderia, ilmiselvää kuivahiivaa! Tästä innostuneena väsättiin maailman parasta pitsaa, johon ladottiin täytteitä ainakin kolmen fantasian verran.

Loppupelissä pitsassa oli hyvää pelkkä ulkomuoto, ja syykin tähän löytyi muutamaa päivää myöhemmin. Haettiin lähikaupasta omenapiirastarpeita, ja tiedusteltiin myyjältä levadura en polvoa, leivinjauhoa siis. Tämä ohjasti meidät määrätietoisesti oikealle hyllylle ja työnsi käteen tutun näköisen paketin. Meidän pitsassa oli 50 grammaa leivinjauhoa. Voin kertoa ettei jättänyt ketään kylmäksi!

Pojat hoi, täällä olisi loistavia vaimoehdokkaita....